Viikko takaperin

Mun on jo monta päivää pitänyt päivittää tänne, miten toinen viikko uudessa perheessä kokonaisuudessaan meni. Maanantaista lauantaihin olin aika liekeissä ja onnellinen siitä, että tulin takaisin kokeilemaan toisen perheen kanssa elämistä ja työntekoa. Hirveästi en ehtinyt ajatella mitään,  kun oli niin paljon tekemistä päivästä toiseen. Kävin silti läpi sellaisen tunteiden kirjon, ettei edes uskoisi. Suurimman osan ajasta olin kuitenkin iloinen. Lapset palasivat kouluun ja sain nauttia välillä myös omasta rauhasta. Perjantaina näin toista aupparia ja babysittasin illan, joka meni ihan täydellisesti. Lauantaina käytiin Lontoossa Sea Lifessa ja viinillä toisen kaverin kanssa. Sunnuntaina kävin hostperheen kanssa katsomassa vanhimman lapsen rugby-peliä. Ja loppupäivän olin omissa oloissani.

Sunnuntaina illalla se paha mieli taas iski ja alkoi ihan raastava kova koti-ikävä. En tiedä mikä sen oikein aiheutti, mutta varmaan se yksinolo. Ihan kuin olisin palannut kaksi viikkoa taaksepäin - päivään, jolloin saavuin tänne. Päätin lopulta antaa tunteille vallan ja itkeä sen pahan olon pois. Maanantai-aamuna olin kaksi kertaa surullisempi. Koko päivä meni tosi hitaasti. Tein töitä kuin hullu ja silti hostäidiltä tuli sanomista jostain ihan pienistä asioista. Tuli taas semmoinen tunne, etten selviä tästä. Onneksi illalla näin kavereita ja sain muuta ajateltavaa! Eilen oli jo helpompi päivä. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja lämpötilat kohosivat taivaisiin. Eilistä voisi verrata lämpimään Suomen kesäpäivään. Vedin ekaa kertaa shortsit jalkaan ja menin meidän taka-pihalle nauttimaan auringosta.

Viikonloput alkavat täyttyä kovaa vauhtia kaikista menoista, että kyllähän täällä tekemistä riittää! Silti on tullut mietittyä paljon jatkoa ja ylipäätänsä tätä aupparointia. Tykkään olla lasten kanssa, siivota ja auttaa kotitöissä. Meillä menee nykyään hyvin nykyisen hostperheeni lasten kanssa, kun alku vierastus on nyt kokonaan ylitetty. Vieraan perheen kanssa asuminen on kuitenkin edelleen paljon rankempaa kuin osasin itse kuvitella. Myös vastuu kolmesta lapsesta on välillä vähän pelottavankin suuri, vaikka tiedän ihan hyvin pärjääväni. Kaipaan sellasta totaalista vapautta niin paljon.

En tunne mitenkään huonoa omaatuntoa näistä ajatuksista. Vähän aikaa taaksepäin mieli olisi varmasti ollut täysin eri. Koko ajanhan olen tiennyt, että Suomeen voi aina palata, jos siltä tuntuu. Aiemmin en ole tosissani ajatellut kotiin paluun tapahtuvan vielä muutamaan kuukauteen. Olen kuitenkin ylittänyt itseni jo niin monta kertaa tämän kokemuksen aikana, että olisi ehkä aika jatkaa matkaa jo seuraaviin juttuihin. Vielä reilu kahden viikon jälkeen on vaikea sanoa mitään, mutta eiköhän seuraavassa muutamassa viikossa selkene ajatukset tulevaisuudesta ja jatkamisesta.

Mielenrauha

Vihdoinkin mä olen saavuttanut sen! Viime viikko oli ehkä elämäni kauhein, mutta nyt ollaan jo voiton puolella. Viimeiset kaksi kuukautta on ollut sellasta tunteiden vuoristorataa, etten tiedä miten ylipäätänsä olen selvinnyt koko ajasta. Viime viikolla olin myös ihan varma, että lähden täältä kotiin alle kahdessa kuukaudessa. Laskin epätoivoisesti viikkoja kesän alkuun, päiviä lasten koulun jatkumiseen ja tunteja seuraavaan päivään. Joka aamu heräsin kyyneleet silmissä ajatellen, että "tästä selvitään vielä, se on vaan tää alku". 

Ja tässä mä olen! Edelleen hengissä, yhtenä kappaleena ja kaikkein tärkein asia, onnellisena. Enhän mä ikinä olisi voinut uskoa, että alku uudessa perheessä tulisi menemään niin kauhealla tavalla kuin se meni. Lapset eivät hyväksyneet mua yhtään, kaikki piti opetella uudestaan eikä vapaa-aikaa ollut lähestulkoon ollenkaan. Ihan sama mitä sanoin/pyysin niin oli lasten mielestä väärin. Sain vähän armoa perheen vanhimmalta lapselta, joka ei piikittänyt mua niin pahasti kuin kaksi nuorempaa. Asiat ovat hoituneet puhumalla jo paljon parempaan suuntaan ja oon kai mä ihan cool, myös lasten mielestä. Luojan kiitos mitään kielimuuria ei ole, koska sehän tästä olisi vielä puuttunutkin. Nuorimman kanssa on vielä vähän hankaluuksia välillä tulla yhteisymmärrykseen, koska tämä pian 10 vuotta täyttävä nuorukainen saattaa räjähtää ihan sadasosasekunnissa eikä sille raivokohtaukselle mahda sillä hetkellä oikein mitään. Tätä tapahtuu myös vanhempien ollessa paikalla, joten onneksi en ole ainoa sitä kokemassa.

Meillä on muuten ollut oikein kiva viikon alku. Mulla alkaa heti ensi maanantaina kielikurssi, jonne kävin tällä viikolla ilmottautumassa. Olen ollut lasten kanssa paljon, mutta saanut myös vapaa-aikaa triplasti enemmän kuin viime viikolla. Rakastan jo nyt tätä kaupunkia ja seuraan päivittäisillä koiran ulkoilutuslenkeillä, miten puihin ja puskiin puhkeaa uusia lehtiä ja kukkia. Tähän mennessä paras fiilis on tullut siitä, kun olen juossut meidän koiran kanssa ympäri meidän läheistä puistoa rapa roiskuen. Eilen kotiin tullessa mulla oli mutaa polviin asti, koska maa on vielä sen verran märkä sateiden takia. Sää on ollut todella vaihteleva, mutta lämpötilat ovat pysyneet kuitenkin ylhäällä. Ulos olen lähtenyt niin takissa, hupparissa kuin t-paidassakin. Eilen päivällä olisi pärjännyt varmaan jopa shortseissa, mutta illalla oli paljon viileämpi kuin päivällä. Monet englantilaiset kulkevat kesät talvet shortseissa, joten ainakaan niiden käyttöä ei tarvitse täällä vierastaa ollenkaan. 

Normaali arki on vihdoinkin alkanut ja viikonlopuksi mulla on kivoja suunnitelmia. Mä olen niin tyytyväinen, että tulin takaisin, koin kauhean uuden alun ja jouduin oikeasti itselle pahaan paikkaan. Nyt asioita osaa arvostaa taas ihan uudella tavalla. Hostperheen vaihtaminen oli kokemuksena todella vaikea ja stressaava, mutta siitä oli vain päästävä ylitse. Asiat ovat loksahdelleet paikoilleen ja mä olen alkanut taas nauttimaan olostani täällä. Ehkä tää on taas sitä alkuhuumaa :)

Kolmen viikon hulinat

Apua, kolmessa viikossa on tapahtunut niin paljon etten tiedä mistä oikein alottaisin! Maaliskuun loppupuolella vietettiin Emilian kanssa viimeinen yhteinen päivä yhdessä ja tytöt tulivat moikkaamaan mua Suomesta muutamaksi päiväksi. Juuri ennen pääsiäistä jätin ensimmäisen hostperheeni ja vietin yön lentokentällä odottaen lentoani Ruotsiin. Muutama päivä sitten palasin takaisin Englantiin ja samalla uuteen hostperheeseeni. Aikaa ei hirveästi ole ollut kirjoitella eli nyt joudun palaamaan ajassa vähän taakse päin ja yrittää muistella mitä kaikkea mitä on tapahtunut muutamassa viikossa.

Emilian viimeisenä viikonloppuna käytiin Sky Gardenissa, Neal's Yardilla ja Suomen merimieskirkolla pääsiäismyyjäisissä. Sky Garden sijaitsee Lontoon keskustassa ihan Monumentin läheisyydessä. Paikka oli todella hieno ja sisäänpääsy ilmainen. Vasta sieltä 155 metrin korkeudesta ymmärsi, kuinka suuri Lontoo oikeasti on. Talot jatkuvat silmänkantamattomiin. Aurinkoisena päivänä näkymät olisivat voineet olla ehkä vieläkin vähän paremmat. Sky Gardenin jälkeen käytiin Neal's Yardilla. Neal's Yard on värikäs sisäpiha, myös Lontoon keskustassa. Se on pieni, mutta kaunis. Jätin noin puolet tavaroistani Suomen merimieskirkolle samalla, kun käytiin pääsiäismyyjäisissä. Meidän ilta päättyi lopulta sohoon, jossa käytiin ihan vaan yhillä.

Seuraavana päivänä heräsin aikaisin aamulla ja lähdin Heathrow'lle tyttöjä vastaan. Oli niin ihana saada kavereita tänne muutamaksi päiväksi. Kierreltiin ympäri keskustaa ja ehdittiin käydä vaikka missä. Eikä mulle niillä nähtävyyksillä niinkään ollut mitään väliä, kunhan vaan sain olla itselle tärkeiden ihmisten kanssa. Aika meni ihan liian nopeasti, ja maanantai-iltana hyvästelin tytöt itku silmässä. Onneksi olin enään vain kaksi päivää töissä ennen varsinaista lomaani.

Viimeiset työpäivät menivät samalla Angelin kanssa ollessa ja omia tavaroita pakkaillessa. Keskiviikkona edellinen hostperheeni heitti mut lentokentälle odottamaan aikaista aamulentoani. Jäähyväiset perheen kanssa eivät olleet mitenkään kummoiset. Sanottiin vaan hei hei ja halattiin. Seuraavat kuusi tuntia istuin lentokentällä ja mietin menneitä kuukausia ensimmäisessä hostperheessäni. Tuntui kuin suuri taakka olisi pudonnut harteilta. Olin selvinnyt viimeiset viikot perheessä sinnittelemällä, ja vihdoinkin sain taas hengittää. Olin myös stressannut niin paljon, että mun koko keho oli mennyt ihan sekaisin kaikesta.

Ruotsiin meno osui niin oikeaan aikaan kuin vain mahdollista. Vietin reilu viikon sukulaisillani Tukholmassa. Nukuin jättimäiset univelkani pois ja söin paljon herkkuja. Yritin pitää ajatuksia kaikkialla muualla kuin aupparoinnissa ja uudessa hostperheessäni. Olin ihan onneni kukkuloilla päästessäni kävelemään metsään ja nauttimaan luonnosta. En ole aiemmin tajunnut, kuinka huono ilma Lontoossa on pohjoismaihin verrattuna. Teki niin hyvää hengittää raikasta ilmaa.

Viimeisinä lomapäivinä Englantiin paluu kaivautui pakosti mieleen ja jännitys alkoi kasvaa. Tiesin jo kokemuksesta, että alku tulee olemaan todennäköisesti se vaikein kohta. Pitää opetella kaikki uudestaan ja tottua kaikkeen uuteen. Ensimmäisessä perheessä alku meni tosta noin vaan, koska olin niin innostunut kaikesta. Nyt sitä alkuhuumaa ei enään ole. Käynti mukavuusalueen puolella oli samalla sekä hyvä että huono idea. Sain levättyä ja kerättyä voimia, mutta nyt ikävöin läheisten luo kaksi kertaa enemmän. En tiedä, miten tämän koko alun voisi kuvailla.

Muutin St. Albansiin, joka on tosi kaunis kaupunki katedraaleineen kaikkineen. Kevätkin on tullut tänne ihan rytinällä ja lämpötilat samalla nousseet. Puihin ja puskiin on alkanut tulemaan jo lehdet. Asutaan vielä ihan suuren puiston vieressä ja perhekin on mukava. Jokin on silti muuttunut. Tosin, mulla ei vielä ole alkanut arki ja raja vapaa-ajan ja töiden välillä on olematon. En silti odottanut uuden alun olevan näin rankkaa. Yritän pitää itseni positiivisena, mutta se on ihan äärettömän vaikeaa. Toivottavasti ensi viikolla arjen alkaessa asiat kääntyisivät parempaan suuntaan ja olo vähän helpottuisi.